torstai 1. elokuuta 2013

Kun suunnitelmat menevät pilalle...

...ketuttaa.
 Emmi oli vietti meillä yön ja toissapäivänä tyhjättiin ja maalattiin satulahuone. Napattiin satulavyö, suitset ja liina mukaan, koska ne olivat suht helpot kantaa laitumelle ja otettiin Aape kiinni. Emmi päässi liinanpäässä vähän hummailemaan käynnissä ja ravissa.
 Eilen kun Emmi lähti, menin ratsastamaan. Syöttelin Aapelle paljon omenoita ja hevosnameja ja meillä oli tosi kivaa jo varustusvaiheessa.
 Mentiin ensin lehmälaitumen mäelle ja kierrettiin se jotain vajaan kymmenen kertaa. Käynnissä ja ravissa. Juuri kun pääsin ajattelemaan, että nyt on ruvennut sujumaan vaikke0 ainai onnistuisikaan, alkaa oikeasti Aapen kanssa synkkaamaan kunnolla ja palat loksahdella paikoilleen. Siinä vaiheessa vielä. Minun on monta kertaa tehnyt mieli leikkiä Aapen kanssa jotain länkkäriä ja laukata lehmälaitumella uria pitkin.
 Ihan huvituksen vuoksi kiidettiin ensin ravissa tomisevia polkuja pitkin ja sitten laukkailtiin. Se oli hauskaa! Takana meistä jäi jälkeen vain pölyvana. Hahah.
 Sitten siirryttiin itse päivän asiaan. Mentiin pellolle, joka oli niitetty ja nyt oli hyvä tasainen pelto. Jos olisin tiennyt sen aiemmin, että isä sen niittää, olisin hyvinkin voinut ottaa tälle päivälle ratsastustunnin, mutta ehkä ihan hyvä, ettei ollut kukaan tänään katsomassa.
 Käveltiin ensin ja Aape vaikutti olevan kuulolla. Kokeilin sitä pikkasen miten se kuunteli. Tein pysähdyksiä, kiemurauraa, tms.
 Lähdettiin ravailemaan ja aluksi eka kierros sujui ihan hyvin. Sitten yht äkkiä voltilta Aape rupesi tikittämään ja nosti laukan. Siirsin käyntiin ja yritin raviin, mutta herra tarjoili vain laukkaa. Sitten alkoi junttura vaihe. Aape vaan kerta kaikkiaan pysähtyi ja jos se liikkui, se ei liikkunut käynnissä tai ravissa, vaan ja ainostaan laukassa. Yritin saada kaikin keinoin sitä ravaamaan ja sainkin jotenkin, mutta todella ööö... jännittynyttä, hermostunutta tikitystä. Nostettiin laukka ja voi herranjumala.
 En ole ikinä pelännyt niin paljoa. En saanut Aapeen mitään kontrollia, en yhtään mitään. Se painoi kädelle ja meni vaan, yritti himmata ja pysäyttä, se ei kuullut yhtään. Kaikista eniten pelkäsin, että tulee joku kuoppa, mutta onneksi ei.
 En tiedä kauanko tuota jatkui, mutta joka ikistä paikkaani särki ja sattui ihan joka puolelle. Sitten herra saattoi tehdä sen, että veti nelijalkajarrutuksen ja nosti päätänsä ja rupesi pompottamaan paikallaan. Kerran lähti jalustimet ja olin kaulalla. Ei ollut kaukana, etten olisi päässyt maistamaan ruohoa, mutta sain Aapen rauhottumaan ja roikuttua mukana.
 Se vaan laukkasi kuin hullu tuli hännän alla, ja painoi kädelle ihan sairaasti. Ohjat vaan valui käsistäni ja sain nojata taakse koko painolla ja pidättää, yrittää pysäyttää tms. Pari kertaa ei ollut kaukana, ettei oltu isossa ojassakin, mutta sain Aapen käännettyä, kun otin toisen ohjan molempiin käsiin ja vedin kunnolla, mutta silti kääntyminen oli aika nihkeää. Ei vaan voi ymmärtää. Aape laukkasi niin, että hiki virtasi. Se oli aivan märkänä joka puolelta. Ja ei tuo ainut ollut, välillä hyvä jotta eteeni näin, kun hiki valui silmiin.
 Olen aina ajatellut jos on ollut todella huono kerta, että hullummaksi ei voi mennä, mutta tuo oli kyllä ylivoimaisesti kaikista kamalin kerta. Toivottavasti enää tätä hölmömpiä kertoja ei tule.
 Minulle ei sovi koskaa luovuttaminen ja olisin varmaan loppuun saakka taistellut, vaikka kuinka sattui, mutta äiti tuli ja pakotti lopettamaan. Siinä vaiheessa kun hän ilmestyi pellolle olin ratsastanut jo kaksi tuntia. Aika oli mennyt ihan törkyisen nopeasti ja kello oli jo yli kymmenen illalla. Yritin vielä, mutta ei vaan ollut hyvää fiilistä ja olisin ehkä tarvinnut enemmän aikaa itseni kasaamiseen. Ravailin ja se oli aluksi ihan kamalaa. Meni vaan niin totaalisesti hermo, etten tiennyt mitä tehdä. Heitin jalustimet jalasta ja pysähdyin. Seistiin siinä keskellä peltoa ihan yrmyinä ja hikisinä ja puhuteltiin.
 Fiilis oli jotakin tämän tapaista : dfhögkjasölhlfashvlfbndghj... Ravasin muutaman kierroksen ja kävelin niin, että hiki laski edes vähän. Hieroin Aapen märällä sienellä vähän joka puolelta ja äiti vei Aapen laitumelle, koska oikeasti, hyvä jotta jaksoin jalkani nostella ja käsiäni en saanut nostettua hartian korkeutta ylemmäs.
 En saanut nukuttua, koska oli niin paska fiilis, joten menin vielä katselemaan telkkaria. Olisi tehnyt kamalasti mieli mennä katsomaan vielä hevosia ja viemään nameja.. En tiedä miksi. Huono omatunto kenties, koska en vienyt Aapea.. Olin vain niin kamalan pettynyt. Sekä Aapeen, että itseeni.
 Kamerakin oli mukana, mutta eipä paljoa tehnyt mieli ja muistanut enää kuvailla sen jälkeen kun tultiin ratsastamasta.
 Mutta jotain positiivistäkin! Tänään laittelin satulahuonetta muutaman tunnin ja se on nyt aivan uudessa kuosissa. Se on paljon käytännöllisempi. Tai ehkä se pitää vielä testata ennen kun sanon mitään, mutta... :D
 Virittelin jo toisiin Aapen suitsiin Leksan vanhat nivelolympiat (sama koko jälleen, JES!), josko tänään saataisiin vähän enemmän tuntumaa... Ja muutenkin jos menisi vähän paremmin. Olen kyllä joka puolelta niin pirun kipeä nyt, mutta eikös ne jumit sillä lähde, millä tulevatkin. No toivottavasti ei. Olen mieluummit jumissa, kun koen tuon eilisen uusiksi. Tänään kokeillaan uusiksi onneamme! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti